Selvityksessä käsitellään ilmastolain tarpeellisuutta ja sen toteuttamisvaihtoehtoja. Nykymallin mukaisessa ilmastosääntelyssä on erityisesti ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen ohjaavan viranomaistoiminnan suunnittelussa ja koordinoinnissa ilmennyt merkittäviä puutteita ja heikkouksia, jotka pyritään ratkaisemaan jonkin vaihtoehtoisen ilmastolain mukaisella seurannan, raportoinnin ja suunnittelun sääntelyllä. Nykymallin ja puitelakimallin (2+) lisäksi selvityksessä esitellään Britannian ilmastolakimalli (1) ja Ekroosin ja Warstan tekemän esiselvityksen ilmastolakimalli (2). Selvityksessä on arvioitu eri mallien vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat. Nykymallin mukainen viranomaistoimintaa ohjaava ilmastosääntely on strategiavetoista ja suhteessa yksityisiä toimijoita ohjaavaan ns. aineellisoikeudelliseen ilmastosääntelyyn hajanaista ja jopa heikkoa. Kansallisessa ilmastopolitiikassa ilmenee viranomaistoimien katvealueita, jotka olisi valtioneuvoston koordinoimalla ilmastolailla mahdollista paikata. Ilmastonmuutoksen hillinnälle ja sopeutumiselle olisi asetettava ilmastolaissa sitovat pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteet, jotka kyseisen lain mukaisesti koordinoitaisiin toimenpideohjelmien avulla mahdollisimman tehokkaiksi viranomaisten toimenpiteiksi. Lisäksi olisi mahdollista säännellä näiden toimenpiteiden toteutumisen ja kasvihuonekaasujen seurannasta. Parlamentaarista valvontaa voitaisiin samalla lisätä ilmastopolitiikassa.
Ilmastolaki ja siihen kirjattavat tavoitteet lisäävät ilmastopolitiikan ennustettavuutta ja yhtenäistävät ja kokoavat hajanaista sääntelyä. Ohjausperiaatteiden kirjaaminen lakiin omaksi pykäläkseen vahvistaisi niiden roolia kyseisen lain mukaisessa päätöksenteossa. Ilmastolain soveltamisalan tulisi kattaa päästökauppasektorin ja päästökaupan ulkopuolisen sektorin lisäksi myös ns. LULUCF-sektorin (Land use, land use change and forestry) maankäyttö. Sekä lain tavoitteet että soveltamisala on määriteltävä toisaalta täsmällisesti suhteessa erityislakeihin, toisaalta joustavasti pitäen silmällä kansainvälisestä ja EU-oikeudesta tulevaisuudessa tulevia velvoitteita. Perustuslailliset ongelmat voidaan välttää, jos ilmastolailla asetetaan tavoitteita ja toimenpideohjelmia ainoastaan viranomaisille. Suositeltavinta olisi käyttää puitelakia (2+), jonka lukuihin koottaisiin linkit aineellisoikeudelliseen sääntelyyn ts. erityislakeihin. Puitelain sääntelykeinot painottuisivat viranomaisten informaatio-ohjaukseen, ja yksityisiä toimijoita koskevat säännökset toteutettaisiin nykyisissä ja tarvittaessa nykyisiä katvealueita koskevissa uusissa ympäristöoikeuden erityislaeissa, kuten nykyisessä päästökauppalaissa ja mahdollisesti uusissa kansallisia sopeutumistoimia koskevissa laeissa.
Puitelakimallin mukaan säädetty ilmastolaki koordinoisi ilmastonmuutosta koskevan lainsäädännön tehokkaimmin ja peittäisi ilmastopolitiikan nykyiset tiedolliset katvealueet niin, että viranomaiset voisivat saada kokonaiskuvan keskeisistä ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen sopeutumisen sektoreista ja toimista. Erityislakien linkittäminen ja vastuullisten viranomaisten nimeäminen puitelakiin antaisi siten nykyistä paremmin mahdollisuuden eri sektoreiden huomioon ottamiseen ja keskinäisen suhteuttamiseen sekä toimenpiteiden toteuttamiseen ilmastonmuutosta koskevilla osa-alueilla.
Kansallisen ilmastopolitiikan läpinäkyvyys yleisölle parantuisi huomattavasti ilmastolain osallistumismahdollisuuksien myötä. Samalla politiikan toimien hyväksyttävyys lisääntyisi. Ilmastopaneelin rooli olisi syytä säilyttää neuvoa-antavana elimenä, mutta sen asemaa ja sihteeristöä olisi tarpeen vahvistaa ilmastolailla. Lopuksi on syytä korostaa, että ilmastonmuutokseen sopeutumista ei ole järkevää jättää sen hillinnästä erilleen, vaan ilmastonmuutokseen sopeuttava suunnittelu, raportointi ja seuranta tulisi kytkeä hillinnän kanssa samaan ilmastolain järjestelmään.