Hallitustunnustelija, keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä ehdottaa hallitusohjelmaan seuraavaa kirjausta:
”Hallitus toimii kattavan ja kunnianhimoisen kansainvälisen ilmastosopimuksen aikaansaamiseksi, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan rajoitettua kahteen asteeseen. Sopimuksen on vähennettävä energiavaltaisen teollisuuden hiilivuotoriskiä ja luotava uusia markkinoita puhtaille teknologioille.
Suomi saavuttaa vuoden 2020 ilmastotavoitteet uusiutuvan energian osuudesta ja päästöjen vähentämisestä vaalikauden loppuun mennessä. EU:n 2030 ilmasto- ja energiapaketin jatkovalmistelussa varmistetaan päästökauppajärjestelmän toimivuus sekä riittävä kustannustehokkuus ja joustavuus päästökaupan ulkopuolisen sektorin taakanjaossa. Korkean teknologian uusiutuvien liikennepolttonesteiden asemaa vahvistetaan.”
On oikein ja tärkeää, että Suomi toimii kattavan ja kunnianhimoisen kansainvälisen ilmastosopimuksen aikaansaamiseksi. Lisäisin mielelläni lauseeseen yhden tärkeän sana: ”aktiivisesti”. Kansainvälisessä diplomatiassa Suomi voi joko kulkea reaktiivisesti EU:n mukana, tai sitten edistää sopimusta kahdenvälisin diplomaattisin kontaktein ja aloittein. Suosittelen jälkimmäistä edellisen sijaan. Useat EU:n jäsenvaltiot tekevät kahdenvälistä ilmastodiplomatiaa. Se vahvistaa maiden suhteita, luo uusia projekteja ja voi myös edistää vientiponnistuksia.
Minulle jää epäselväksi kirjauksen toinen lause. Eikö tunnustelija usko, että kunnianhimoinen sitova sopimus sellaisenaan vähentää hiilivuotoriskiä ja luo uusia markkinoita? Ymmärtääkseni uusiutuvan energian ja puhtaan teknologian ratkaisuilla on jo nyt paljon kysyntää ja sitova sopimus voimistaa niitä entisestään. Halutaanko lauseella luoda tilaa vaatimukselle, että sopimuksessa pitää olla päästövähennysten ohella jotain erityisestä, vai halutaanko vain korostaa sitä, että sopimuksen on ennen muuta rajoitettava päästöjä (pelkkien sopeutumislupausten sijaan)? Jos näin on, niin sen voisi kirjata tavoitteeseen eksplisiittisesti. Jos lauseella haetaan jotain muuta, niin suosittelen, että sanoma kerrottaisiin selvästi.
Kansainvälisten sitoumusten saavuttamisen osalta tavoitteisiin voi yhtyä. Suomi on selvästi saavuttamassa 2020-tavoitteet ja 2030-tavoitteiden valmisteluun on syytä paneutua huolella. Suomi kuuluu niihin maihin, joissa on panostettu uusiutuviin polttonesteisiin. Toisen sukupolven ilmastokestävät polttonesteet ovat ainakin Suomessa lähitulevaisuudessa tärkeä osa liikenteen päästöjen vähentämistä – jatkossa muut käyttövoimat (kuten sähkö tai vety) noussevat tärkeään sijaan.
Sallitaanko 2030-tavoitteita koskeva neuvo? Eurooppa-neuvoston päätöksessä 2030-tavoitteista on yksi vakava ongelma. Jos katsotaan päästöjen vähentämiskustannuksia, niin päästökauppaan jaetaan liikaa päästöoikeuksia ja ei-päästökauppasektorin päästöihin kohdistetaan liian suuri vähennystavoite. Tällä on kaksi harmillista seurausta. Päästökauppa säilyy ylijäämäisenä kauden 2030 loppuun saakka eikä päästöoikeuksien hinta todennäköisesti nouse riittävästi ohjaamaan investointeja hiilivapaaseen teknologiaan.
Toinen ongelma on se, että ei-päästökauppasektorin suuren vähennysvaatimuksen ja korkeiden kustannusten vuoksi jäsenvaltioiden välisestä taakanjakokiistasta tulee hankala. Todennäköisesti Suomen taakka kuuluu sinne kalleimpaan päähän maamme arktisen maatalouden ja pitkien liikenneyhteyksien vuoksi. Suomen tulisi neuvotella päästökaupalle tiukemmat vähennysvaatimukset (esimerkiksi nostaa oikeuksien alkujaon vähennysleikkuri 3 prosenttiin nykyisen 2,2 prosentin sijaan) ja näin laskea kansallisia kustannuksia taakanjaosta.
Informoin viime vuonna hallituksen ministereitä asiasta konkreettisin laskelmin.