Toimitusjohtaja Tino Aalto kantoi Kauppalehdessä (9.6.2025) huolta sahateollisuuden alasajosta, jos metsien hyödyntämistä rajoitetaan. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin haastattelu antaa ymmärtää.
Aalto ehdottaa, että Suomen hiilineutraaliustavoitetta siirrettäisiin eteenpäin vuodesta 2035. Se ei poista metsien käytön intensiivisyydestä johtuvaa perusongelmaa, joka näkyy jo nyt teollisuuden kipurajaa kolkuttelevana puun kantohintana ja Suomen maankäyttösektorin EU:n ilmastovelvoitteen karkaamisena.
Sekä EU:n että Suomen ilmastopolitiikan lähtökohtana on, että päästöjen ja nielujen yhteenlasketun tuloksen pitää parantua. Nettopäästöjen vähentämisuralle, joka vastaisi EU:ssa Suomelle yhteisesti sovittuja vuoteen 2030 ulottuvia ilmastovelvoitteita, ei ole mahdollista päästä ilman, että metsät muuttuvat merkittäväksi hiilinieluksi.
Ajatus, että tietyt maat saisivat erillisjärjestelyn EU:n maankäyttösektorin velvoitteiden täyttämisessä myös vuoden 2030 jälkeen, vaatii koko EU:n ilmastopolitiikan arkkitehtuurin avaamista. Järjestelyyn, jossa muiden sektoreiden ja maiden pitäisi paikata metsäsektorin ilmastotoimet, on vaikea uskoa.
Aallon esittämä ajatus, että teknologisilla hiilinieluilla voitaisiin hyvittää hakkuiden aiheuttamat hiilinielumenetykset, on epärealistinen vielä pitkän aikaa. Nykytietämyksen perusteella kyse voi olla vain muutaman miljoonan kuutiometrin hakkuun nieluvaikutusten kompensoinnista vuoteen 2035 mennessä. Kysymys, kuka maksaa kehitys- ja investointikulut sekä vuosittaiset hiilen talteenottokulut, odottaa vielä vastausta.
Aalto toteaa, että metsäpohjaisen hiilidioksidin talteenotossa ja siitä tehtävissä tuotteissa ja polttoaineissa piilee liiketoimintamahdollisuus. Tarvitaan tosiaan säätelyä, jotta löytyy kysyntä ja uskallus inventointeihin. Samalla on muistettava, että sääntely on rajoittamassa kestämättömien raaka-ainevirtojen käyttöä hiilidioksidin hyödyntämisessä. Täyttävätkö Suomen metsät nykyhakkuutasolla EU:n raaka-aineiden kestävyyskriteerit jatkossa?
Aalto mainitsee, että olennaista olisi lisätä puurakentamista ja kasvattaa rakennuksiin varastoituneen hiilen määrää. Puurakentamista voidaankin nyt pitää ilmaston kannalta puun parhaana käyttömuotona. Myönteistä kehitystä tapahtuu ilmastotavoitteiden kannalta vain, jos hakkuita ei kasvateta ja puurakentamisen suhteellinen osuus metsien hyödyntämisestä kasvaa.
Aallon esiin nostama resurssitehokkuus, jolloin vähemmästä puusta tehdään enemmän, on toivottava yritysten kannattavuuden, ilmaston ja metsäluonnon kannalta. On tärkeää myös nopeuttaa polttoon perustumattomiin ratkaisuihin siirtymistä energiatuotannossa, ja saada tällä tavalla tuotekäyttöön enemmän ainespuuta samasta hakkuutasosta.
Metsät ovat rajallinen luonnonvara. Hakkuiden maltillistamisen vaikutukset puun tulevaisuuden hyödyntämismahdollisuuksien kannalta vaatii lisää tutkimusta.
Metsäteollisuus on muutosten edessä. Ilmastopolitiikan ja ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumisen rinnalla on otettava huomioon monimuotoisuuden varmistaminen. Muutos on mahdollisuus, kun toiminnan reunaehdot pystytään ajoissa muuttamaan vahvuudeksi.