Ilmastonmuutos on jo pitkään varjostanut yhteiskuntien kehitystä. Teolliset yhteiskunnat ovat saavuttaneet hyvinvointinsa pitkälti kasvattamalla jatkuvasti hiilipäästöjään. Nyt omaa talouskasvun kehityspolkuaan rakentavien kehittyvien maiden historiallinen mahdollisuus olisi tuottaa hyvinvointia kestävämmin, siis vähäisemmin hiilipäästöin tai jopa hiilineutraalisti.
Muutoksessa kansallisista energia- ja ilmastostrategioista on tullut tärkeitä työkaluja. Niiden toimeenpanonkin kannalta tärkeä seuranta perustuu sekä kansalliseen raportointiin päästöjen kehityksestä että enenevästi myös erilaisten politiikkatoimien raportointiin. Ilmastonmuutoksen kansainvälinen tutkimus ja raportointi ovat myös ottaneet viime vuosina mukaan sopeutumisen näkökulman hillintätoimien rinnalle. On nimittäin välttämätöntä toisaalta ennakoida riskejä – ja toisaalta tukea yhteiskuntien pyrkimyksiä sopeuttaa toimiaan niiden suhteen.
Energia- ja ilmastopolitiikan merkityksen kasvu taloudessa on haastanut kansalliset toimijat rakentamaan monitahoisen ja -tasoisen seurantajärjestelmän tekemään siitä pitkäjänteisempää. Strategian toteuttaminen perustuu laajaan ja monimuotoiseen raportointiin. Käynnissä olevassa kansallisen ilmastopaneelin selvitystyössä tarkastellaan Suomen energia- ja ilmastostrategian seurantaa.
Ilmastolain toimeenpanon kansallinen valmistelu sekä kansainväliset ilmastoneuvottelut puoltavat jo tässä vaiheessa – ennen selvityksen valmistumista – kolmen keskeisen kysymyksen esiin nostamista. Ensimmäinen on raportoinnin määrä ja trendinomainen lisääntyminen. Toinen on kysymys tiedon hyödynnettävyydestä. Kolmas ja ehkä tärkein liittyy tiedon strategisuuteen ja käyttökelpoisten synteesien tarpeeseen.
Raportointi on lisääntynyt viime aikoina, kun raportoinnilta vaaditaan tarkkuutta ja oikeellisuutta. Suurin osa raportoinnin vaatimuksista kasvaa kansainvälisen energia- ja ilmastopolitiikan tarpeista, siis ensisijassa YK:n ja EU:n toimeksiannosta. Tiedonkeruu on kuitenkin pitkälti kansallisten toimijoiden omissa käsissä. Kasvanut raportointi tarkoittaa myös sitä, että uusia voimia rekrytoidaan raportointiin ja muodostuu uusia tiedon alihallintaketjuja esimerkiksi julkisten tutkimuslaitosten ja konsulttiyritysten välille. Raportointijärjestelmän sisällä uskotaan, että tämä johtaa entistä parempaan ja tarkempaan raportointiin.
Toinen keskeinen kysymys on se, miten tietoa käytetään tehokkaasti. Nykyään tiedolta ei vaadita vain kattavuutta, tarkkuutta ja oikeellisuutta, vaan myös hyödyllisyyttä. Samalla perinteisiin kuuluu vaatia tieteentekijältä objektiivista otetta ja riippumatonta tietoa. Missä kohtaa ketjua tiedon tulisi siis muuttua suoraan hyödylliseksi ja miten? Päätöksiä tekevät poliitikot punnitsevat viime kädessä omilla kriteereillään ja omien poliittisten kannattajien odotukset tiedostaen tiedon hyödyllisyyden. Tiedon hyödynnettävyyttä arvioitaessa ei ilmeisesti löydy mitään yleispätevää ja kiistatonta tutkimustietoa, joka tarjoaisi käytännön toimintaohjeen.
Kolmas kysymys pohtii sitä, mistä ja minkä tiedon nojalla strategiset linjaukset syntyvät. Kansallisten energia- ja ilmastostrategioiden merkitys on kasvussa etsittäessä uusia kestäviä polkuja vähähiiliseen talouteen. Strategisissa linjauksissa on Suomessa viime aikoina painotettu uusia energian tuotannon ratkaisuja. Myös EU on virittänyt ilmastopoliittiset kunnianhimonsa vahvasti energiapolitiikan kautta. Nykyaikainen kansallinen energiapaletti on jo niin monipuolinen ja monimuotoinen, että raportoitavaa asiaa ja vaikutusarviointia tuntuu riittävän määrättömästi. Auttavatko nämä arviot lopulta näkemään metsän puilta? Eivät aina. Poliitikkojen päähuolena on usein ennen kaikkea pätevien ja selkokielisten synteesien puute. Erikoistuneiden asiantuntijoiden vierailut eduskunnassa eivät ilmeisesti nyt riitä. Tieto siis voi myös lisätä tuskaa, jos päättäjällä ei ole työkaluja sovittaa sitä itse visioimaansa strategiseen yhteyteen.