Fossiilisten polttoaineiden ja raaka-aineiden käytön aiheuttamia päästöjä on vähennetty Suomessa verrattain ripeästi, koska käytössä on ollut tehokkaita ohjauskeinoja ja energiamurokseen on investoitu kiristyviä päästövähennystavoitteita ennakoiden. Myös maankäyttösektorille on asetettu ilmastotavoitteet, mutta niiden toimeenpanoa ei ole edistetty tehokkailla ohjauskeinoilla. Nyt Suomen ilmastopolitikan suuri haaste on saavuttaa EU:n LULUCF-asetuksessa yhteisesti sovitut maankäyttösektorin sitovat velvoitteet. Jo nyt on selvää, ettei Suomi saavuta LULUCF-asetuksen ensimmäisen velvoitekauden (2021–2025) velvoitteita, eikä ole saavuttamassa nykyisillä toimillaan toisenkaan velvoitekauden (2026–2030) velvoitteita.
Ensimmäisellä velvoitekaudella maankäyttösektorin tulisi olla laskennallisesti nollapäästöinen. Suomessa syntyy kuitenkin laskentasääntöjen mukaista päästöä eli alijäämää. Tämän raportin arvioiden mukaan alijäämä on noin 110 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttitonnia (Mt CO2-ekv.). Lopullinen alijäämä selviää vasta vuonna 2027, jolloin vuoden 2025 kasvihuonekaasuinventaariotiedot valmistuvat ja tekniset korjaukset laskentasääntöihin ovat selvillä. Lopputulokseen vaikuttaa vielä etenkin vuosien 2024 ja 2025 lopulliset hakkuutoteutumat.
Alijäämän hyvittämiseen Suomella on käytössään kahdenlaisia työkaluja: joustoja sekä nielu- ja päästövähennysyksiköitä. Suomi voi saada käyttöönsä EU:n LULUCF-asetuksessa kullekin jäsenmaalle osoitettuja joustoja yhteensä 27 Mt CO2-ekv. ensimmäisellä velvoitekaudella. Joustojen hyödyntämisen ehtona on kuitenkin se, että koko EU:n LULUCF-tavoite saavutetaan EU-tasolla, eikä tämä ole nykytietojen valossa vielä selvää. Alijäämää voi hyvittää myös ostamalla nieluyksiköitä niiltä jäsenmailta, jotka saavuttavat omat velvoitteensa ja ovat valmiit myymään yksiköitä. Nieluyksiköiden saatavuus ja hinta ovat hyvin epävarmoja. Nielualijäämää voi hyvittää myös ostamalla muilta jäsenmailta taakanjakosektorin päästövähennysyksiköitä, mutta taakanjakosektorilla päästövähennyskustannukset ovat selvästi korkeammat kuin LULUCF-sektorilla, ja yksiköiden saatavuuteen liittyy niin ikään merkittäviä epävarmuuksia.
Mikäli jäsenmaa ei saavuta tai saa hyvitettyä ensimmäisen velvoitekauden LULUCF-velvoitettaan, taakanjakoasetuksen mukaan jäljelle jäänyt laskennallinen päästö LULUCF-sektorilta siirtyy kyseisen jäsenmaan taakanjakosektorin velvoitteeksi. Jos Suomi pystyy hyvittämään maankäyttösektorin joustoilla ja ostamillaan yksiköillä maankäyttösektorin alijäämää vain osittain, maankäyttösektorin jäljelle jäävä alijäämä uhkaa syödä taakanjakosektorin saavutetut ylijäämät sekä aiotut päästökauppasektorin joustohyödyt.
Toinen LULUCF-velvoitekausi ajoittuu vuosiin 2026–2030. Mikäli Suomen kasvihuonekaasuinventaarion menetelmämuutokset hyväksytään LULUCF-velvoitteen uudelleenarviointiin, Suomen tulisi vuonna 2030 saavuttaa -3,8 Mt CO2-ekv. nettonielu LULUCF-sektorilla (nykyisellään noin -17,8 Mt, ks. (EU) 2023/839). Tämän lisäksi Suomen tulee alittaa vuosina 2026–2029 vuosittaiset raja-arvot, jotka tiukentuvat vuoden 2026 tasosta (4 Mt CO2-ekv. suuruinen päästö) lineaarisesti kohti vuoden 2030 velvoitetta.
Mikäli runkopuuhakkuut toteutuvat 2026–2030 viime vuosien keskimääräisellä tasolla (73 milj. m3 vuodessa), alijäämää syntyy toisella velvoitekaudella noin 44 Mt CO2-ekv. Jos taas hakkuut kasvavat ilmasto- ja energiastrategiassa esitetyn perusskenaarion mukaisesti (80 milj. m3 vuodessa vuosikymmenen lopulla), alijäämä olisi noin 82 Mt CO2-ekv. Toisella velvoitekaudella Suomella on käytössään joustoja 22 Mt CO2-ekv., mutta niiden täysimääräisestä hyödynnettävyydestä ei ole varmuutta. Mikäli vuosina 2026–2029 syntyvää alijäämää ei saada hyvitettyä joustoilla, muilta mailta ostetuilla nielu- tai päästövähennysyksiköillä tai taakanjakosektorin tavoiteylityksillä, jäljelle jäävä alijäämä siirtyy kertoimella 1,08 vuoden 2030 nielutasoon. Tämä johtaisi viime vuosien hakkutasolla pahimmillaan noin 46 Mt CO2-ekv. alijäämään, ja korkeammilla vuosihakkuilla (80 milj. m3) jopa 86 Mt CO2-ekv. alijäämään. Arvion mukaan Suomi voisi saavuttaa vuoden 2030 velvoitteensa, mikäli hakkuut vähentyvät lineaarisesti vuodesta 2025 noin 62 miljoonaan kuutiometriin vuodessa.
Toisella velvoitekaudella alijäämän pienentämiseen on käytössä samanlaisia työkaluja kuin ensimmäisellä velvoitekaudella. Joustojen ja ostoyksiköiden saatavuuteen saattaa liittyä ensimmäistä velvoitekautta suurempaa epävarmuutta. Myös ostoyksiköiden hinnat ovat oletettavasti korkeampia. Näin ollen epäonnistuminen toisen velvoitekauden (2026–2030) velvoitteiden saavuttamisessa voisi muodostua Suomelle yhtä ongelmalliseksi kuin ensimmäisellä velvoitekaudella. Tässä yhteydessä on kuitenkin mahdotonta arvioida, millainen kustannus tai sanktio hyvittämättä jäävästä alijäämästä Suomelle seuraa, koska EU:lla ei ole vielä sääntöjä toisen velvoitekauden alijäämäisten maiden kohtelulle vuoden 2030 jälkeen.
On todennäköistä, että komissio tulee uudistetun LULUCF-asetuksen mukaisesti pyytämään Suomelta korjaustoimisuunnitelman, koska Suomen edistyminen velvoitteiden saavuttamiseksi ei ole riittävää. Suomella on mahdollisuus ryhtyä välittömästi maankäyttösektorin korjaaviin toimiin, joilla velvoitteissa epäonnistumisen taloudellisia riskejä mainehaittoineen voidaan pienentää. Maankäyttösektorilla on paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia, joilla voidaan vahvistaa maankäyttösektorin nettonielua vuoteen 2030 mennessä. Tällä tavoin toisen velvoitekauden velvoitteet olisi mahdollista saavuttaa selvästi suuremmilla vuosihakkuilla kuin mitä tämän raportin SKE-62-skenaariossa on esitetty.
Epäonnistuminen maankäyttösektorin toimissa ja EU-velvoitteissa vaarantaa myös kansallisen ilmastolain mukaisen hiilineutraaliustavoitteen saavuttamisen. Vuoden 2030 EU-velvoitteen saavuttaminen kotimaisin toimin on tärkeä askel kohti Suomen hiilineutraaliustavoitetta. Ilman merkittäviä lisätoimia maankäyttösektorilla Suomen suuri alijäämä vuonna 2030 horjuttaa myös koko EU:n yhteisen tavoitteen saavuttamista.
Tämän raportin arviot perustuvat maaliskuussa 2025 julkaistun kasvihuonekaasuinventaarion tietoihin. Maankäyttösektorin päästö- ja nieluarvioihin liittyy menetelmällistä epävarmuutta, jonka vuoksi inventaariotulokset ja velvoitteiden tasot saattavat muuttua ennen LULUCF-velvoitteiden saavuttamisen lopullista arviointia (ensimmäisen velvoitekauden osalta vuonna 2027, toisen velvoitekauden osalta vuonna 2032).