Raportissa hahmotetaan saatavilla olevaan tutkimukseen nojaten millaiselta sosiaalisesti hyväksyttävä ja samalla taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestävä ilmastopolitiikka maataloudessa voisi näyttää. Lähtökohtana on, että maataloudessa tehtävien toimien tulisi olla tehokkaita taloudellisesti ja ilmaston kannalta. Samalla tulisi suosia toimia, joita viljelijät pitävät hyväksyttävimpinä.
Maatalouden kasvihuonekaasupäästöt ovat noin 20 % (hiilidioksidiekvivalentteina noin 14,3 miljoonaa tonnia) Suomen kokonaispäästöistä. Maataloudelle kansallisesti asetettu kasvihuonekaasujen vähentämisvelvoite on 13 % ja se kohdistuu vain ns. maataloussektoriin, jonka suurimmat päästöt ovat eloperäisten maiden viljelystä aiheutuvat dityppioksidipäästöt ja märehtijöiden metaanipäästöt. Asetetun vähennystavoitteen piiriin eivät kuulu maaperän CO2-päästöt ja maatilojen energiankulutuksen päästöt.
Päästöjen vähennystavoitteen saavuttaminen pelkästään laskemalla lannoitekäyttöä ja sopeuttamalla märehtijöiden määrää on hankalaa ja kallista. Maatalouteen kohdistettavan ilmastopolitiikan näkökulmaa tulisikin laajentaa kattamaan erityisesti maankäyttöön liittyvät ratkaisut, koska maaperän CO2-päästöjen vähentäminen on suhteellisen edullista. Olisi myös harkittava, voidaanko maatalouden energiankäytön tehostuminen ja uusiutuvien energiamuotojen lisääminen lukea maatalouden hyväksi energiasektorin sijaan. Raportoinnin muutos tekisi viljelijöiden ponnistuksista läpinäkyvämpiä ja kasvattaisi motivaatiota kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen.
Kustannusvaikuttavimpia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistoimia ovat eloperäisiin maihin kohdistuvan pellonraivaustarpeen vähentäminen erityisesti lannan separoinnin edistämisen avulla, eloperäisten maiden pitkäaikainen viherkesannointi tai nurmiviljely, sekä tuotannossa tarpeettomaksi käyvien, ruokaturvan kannalta merkityksettömien peltojen metsittäminen. Biokaasun tuottaminen voi tulla kannattavaksi, mikäli tilakohtaiset tekijät sopivat pienimuotoiseen tuotantoon tai tilan lähiympäristö tarjoaa riittävästi kysyntää suuremmassa mittakaavassa tuotettavalle lämmölle.
Viljelijät ovat valmiit sisäistämään ilmastopolitiikan tavoitteet edellyttäen, että ne eivät lisää byrokratiaa, rajoita tuotantomahdollisuuksia, monimutkaista ohjausjärjestelmää ja luovat toiminnalle positiivisia kannustimia. Tästä näkökulmasta katsottuna investointituet (lannan separointi, biokaasu) tai pitkäaikaisen viherkesannoinnin tai nurmiviljelyn tuki toiminevat parhaiten. On samalla tarpeen tarkistaa, että kaikki maatalouspolitiikan osat, CAP-tilatuki, kansallisten tukien kautta tehtävä ohjaus sekä maaseutuohjelman kautta tapahtuva ympäristöohjaus toimivat samaan suuntaan, ilmastollisesti kestävällä tavalla.
Lämpenevä ilmasto muuttaa maatalouden tuotannon ehtoja. Kasvintuotannossa sopeutumisen ja hillinnän synergiaedut luodaan toimenpiteillä, jotka kasvattavat kasvustomassan tuotantoa pinta-alaa kohti tai vähentävät typpilannoitusta satotasoja laskematta. Sopeutumistoimien vaikutukset päästöihin näyttävät jäävän useimmiten pieniksi, joten mitään sopeutumistoimenpidettä ei ole syytä hylätä päästövaikutusten perusteella.